Huhtikuun mietteitä

Ennen työssäoppimista meidän luokan piti tehdä erittäin suuri muutos koulun suhteen. On totta, että ihmisläheinen työympäristö on joskus erittäin raskas kohdata. Siihen lisättynä henkilökohtaiset murheet ja koulun ulkopuolella vaikuttavat asiat ovat todellakin saaneet kakkosnuvat nyt kiristelemään hermojaan ja pinnalle on jälleen noussut paniikkia kesken jääneistä kurssisuorituksista (paitsi meillä ihanilla kirjoittajilla!).

Ollaanhan me jo puolitoista vuotta saatu kokea kaikenlaisia tilanteita, jotka ovat saaneet meidät nauramaan täysillä sekä makaamaan masentuneena lattialla. Tällä hetkellä meidän luokka on kohdannut pakottavan tarpeen itsenäistymiseen, sillä joudumme selviämään loppukevään periaatteessa yksin. Toki meillä on tukemassa kolme ihanaa opettajaa, mutta valitettavasti meillä ei ole enää varsinaista ryhmänohjaajaa. Sen seurauksena olemme nyt hieman hukassa.

Päivi on opettanut meitä ajattelemaan asioista monelta eri kantilta ja antanut meille mm. taidon luoda aivan loistava intiaanikylä! Päivin kanssa koimme kaikki ykkösluokan uudet ja vähän pelottavatkin vaiheet. Olemme hänen tuestaan ja ohjeistaan kiitollisia.

Mutta takaisin meidän asennoitumiseen. Nyt olisi vihdoinkin aika ottaa itseä niskasta ja panostaa keskenjääneisiin koulutehtäviin ja muutenkin osallistumiseen oppitunneilla. Aika pitkältihän meidän koulutie on täällä Kälviällä ollut pelkkää leikkimistä ja leikkien oppimista, joten paikallaanistumista on vähemmän kuin muiden linjojen oppitunneilla. Jos meistä jotkut haluavat jatkaa esimerkiksi ammattikorkeakouluun opiskelemaan, tulee meille eteen entistä isompi oja, jonka toiselle puolelle hypätä. En sano, että tämän koulun opiskelutapa ei tekisi meille hyvää - Juuri tähän meitä pitääkin valmistaa, koska meistä tulee nuoriso- ja vapaa-ajanohjaajia! Elämäntäyteisiä, positiivisia ohjaajia, joita on helppo kenen tahansa lähestyä.

Tällä hetkellä meno ei vaikuta siltä. Vielä ei voi katsoa horisonttiin ja nähdä loppuratkaisua siitä, kenestä meistä tulee oikeasti sellaisia muotinmukaisia ammattilaisia. Kaikki on omasta asenteesta kiinni. Eikä tällä tarkoiteta nyt meille niin tutuksi tullutta "nuva-asennetta", vaan ihan omaa puhdasta tahtoa edistyä omissa opiskeluissaan ja valitsemallaan uralla. Nyt olisi siis aika panostaa siihen, että erottaa millainen ohjaajaminä minussa piileksii ja miten voin ohjattavieni kanssa käyttäytyä. Meidän ala on täynnä mahdollisuuksia löytää juuri se työympäristö, joka itselle sopii parhaiten. Itselläni esimerkiksi koulunuorisotyö on alkanut tuntumaan kotoisalta ympäristöltä.

Vaihtoehtoja on monia ja mahdollisuuksia elämä täynnä - Nyt nuvien on aika ottaa niistä kiinni!